Kieli-ilottelua

Suomen kieli on rakas. Suomen kieli on ihana ja ilmaisuvoimainen. Olin enemmän kuin riemuissani, kun löysin lastenkirjan, joka käsittelee kieltä ja kielenkäyttöä ilon kautta. Tittamari Marttisen ja Virpi Pennan Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää on verraton johdatus kielen ihmeellisen iloiseen maailmaan.

Voiko ihmiseen tulla oikosulku?

Millaista kauppaa on vispilänkauppa?

Kumpi on kauheampi, koirakuume vai kultakuume?

Millainen on porraskäytäväfilosofi?

Miksi vauva on nahkavekkari?

Mikä on viidakon laki?

Lauletaanko saippuaoopperaa suihkussa?

Onko sinulla luurankoja kaapissa?

Miten luodaan lunta, lantaa ja taideteoksia?

Voiko kaksiteräisellä miekalla taistella?

Emma ja Kalle ihmettelevät suomen kieltä ja sen käyttöä. He leikkivät sen kanssa ja iloitsevat leikistään. Lasten kannoilla kulkee Kiira Kielipoliisi, joka yrittää muistuttaa sääntöjen tärkeydestä ja toppuutella leikkiä. Käsiteltyä tulevat niin yhdyssanat, sanojen merkitykset kuin sanonnat, vertaukset ja runojen kieli (riimit ja nonsense). Ohessa on myös tietoruutuja lisätiedon antamiseksi.

Kirjassa on taustalla tarinakin, mutta pääosassa on ehdottomasti kieli. Teksti on hauskaa ja kekseliästä. Jokaisesta aihealueesta on paljon esimerkkejä, jotka ovat osuvia ja selventäviä. Samaa toteuttaa myös värikäs kuvitus.

- Millaista pullaa on pakkopulla? Emma kysyi.

- Varmaan pahaa, Kalle arveli. - Se ei maistu hyvältä siksi, kun sitä on pakko syödä!

- Sääli. Pullan pitäisi aina olla hyvää, Emma sanoi.

- Te yritätte poimia rusinat pullasta, Kiira huikkasi väliin.

  

Yhtä asiaa on kuitenkin ihan pakko kritisoida: kirjasta nimittäin saa sen kuvan, että suurin osa säännöistä on turhia, mikä ei kyllä pidä paikkaansa! On totta, että kielenhuolto ja sen opetus vie usein kielileikistä iloa, mutta jos säännöt osaa, niin sitten niitä vasta onkin hauska rikkoa.

(Lasten linnoitus -haasteeseen)

Tittamari Marttinen - Virpi Penna: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää (Kirjapaja 2011)

Aakkosia lorutellen

Koska Likka on edelleen kiinnostunut kirjaimista, oli Marian vinkkaama Anni Riipisen ja Ritva Ruuska-Tuomisen Kielet kippuralle - Lasten loruaapinen lukulistalle laitettava. Viime kirjastoreissulla se hyllyn reunalta mukaan tarttuikin. Ja voi sitä riemua, kun kirjaa luettiin! Koko kirja kerralla putkeen - onneksi kyseessä on loruaapinen :)

Kirja sisältää siis aakkosrunoja/loruja. Yleensä niin, että sanat joko alkavat aina kyseisellä, esittelyssä olevalla kirjaimella tai sitten vain sisältävät sitä mahdollisimman paljon. Jokaisen runon jälkeen pohdiskelimme yhdessä sillä kirjaimella alkavia eläimiä. Välillä eläimet eivät riittäneet vaan piti keksiä myös ruokalajeja. Kivaa oli.

Onnellinen Olli-orava

osti oranssin omakotitalon Oravaisista.

Omppukujalle osoitetut onnittelut

osoittautuivat oikein osuviksi.

Onnea omaan osoitteeseen, Olli!

Pidin ehdottomasti eniten runoista, joissa kaikki (tai ainakin melkein kaikki) sanat alkavat samalla kirjaimella. Ihan jo siksikin, että niitä on aivan äärettömän hankala tehdä. Olen monet monituiset kerrat vääntänyt aakkostarinoita muussakin kuin runomuodossa, eikä samalla kirjaimella alkavien sanojen järkevä yhdistely ole helppoa.

Koko perheen mielestä aapisen hauskin runo (sisäpiirijuttu;)) on n-loru:

Nälkäinen nörtti

nenä kiinni netissä,

näkee näytöllä nakkeja.

nakkinetti.fi

"Nakkeja!" naurahtaa nörtti nautinnollisesti.

"Nytpä nautin noita, nakkimakkaroita!"

Nautittuaan nakit,

nappaa nörtti nokoset. 

Riipisen kuvitus on ihanan värikäs ja jopa räväkkä. Hauskoista kuvista löytyy paljon ihmeteltävää.

Tykätään!

(Lasten linnoitus -haasteeseen)

Anni Riipinen - Ritva Ruuska-Tuominen: Kielet kippuralle - Lasten loruaapinen (Minerva 2012)

PS. Aakkosia voi opetella myös hieman toisenlaisten aakkostarinoiden avulla.

Ystävyyden voima

Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Onnenpyörä jatkaa unni Kattilan ja Onnin sekä Piin ja Argonin tarinoita siitä, mihin Keinulauta ja Karuselli ne jättivät. Onnenpyörän voisi siis sanoa olevan tämän ystävyysaiheisen trilogian viimeinen osa.

Onnenpyörä on tarinaltaan hieman katkelmallinen, koska siinä käydään välillä Piin ja Argonin luona keinulaudalla, Onnin luona muuttomatkalla sekä Kalakin luona hänen kivellään pientä unni Kattilaa ja hänen vaiheitaan tietysti unohtamatta. 

Pii pyöräytti suurta onnenpyörää. Punaiset ja valkeat siivut sekoittuivat aluksi toisiinsa, mutta vauhdin hidastuessa ne rupesivat taas erottumaan. Numero 15 oli päävoitto. Pii ei tiennyt, mikä se oli, mutta varmaan se oli jotain suurta ja hienoa. Jotain, joka teki saajansa ikionnelliseksi. Sehän oli onnenpyörän tehtävä.

--

Pieni unni kääri kirjeen rullalle ja työnsi sen pulloon, jonka oli löytänyt puun juurelta joen rannasta. Tarkistettuaan, että korkki varmasti piti vettä, unni laski pullon virtaan.

Kantavina teemoina ovat tällä kertaa ikävä ja lapsen usko. Sekä Pii että Kattila joutuvat eroon parhaista ystävistään: Pii ihan vain lyhyeksi aikaa, mutta Kattila pidemmäksi, sillä Onni-haitara on lähtenyt kaltaistensa tykö. Kattila päättääkin lähettää Onnille pullopostia pullossa, joka on voitto onnenpyörästä. Mutta miten käy pullopostin? Kattila uskoo sen tavoittavan Onnin, mutta haitarat lentävät taivaalla ja pullo ajalehtii alhaalla, vedessä. Toteutuuko Kattilan mahdoton toive? Yksinäisellä Kalakilla on tarinassa suuri rooli. Miten hänen käy? Miten Piin ja Argonin, Kattilan ja Onnin sekä Kalakin kohtalot liittyvät toisiinsa?

Onnenpyörä on samaa, taattua laatua kuin trilogian aiemmatkin osat. Silti se jostain syystä jätti hieman kylmäksi sekä minut että Likan. Likka ei oikein saanut tarinasta kiinni ja minäkin sytyin vasta lopussa, kun lapsen usko näytti voimansa. Ehkä Likka häiriintyi katkelmallisuudesta. Konkreettisesti häntä häiritsi kuitenkin eniten kirjan lukujen numerointi, joka ei etene loogisesti vaan onnenpyörän sattumanvaraista ideaa noudattaen: 3, 12, 20, 1, 39 ja niin edelleen 15 ja yllätykseen päättyen. Onhan se toki ymmärrettävää, että tuollainen häiritsee, kun on vasta oppinut laskemaan sataan ja ylipäätään hoksannut lukujen kulkevan järjestyksessä.

(Lasten linnoitus -haaste)

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Onnenpyörä  (WSOY 2010)

"Isä, miksi sinä et enää lähde aamuisin töihin?"

Pirkko Haraisen kirjoittama ja Leena Lumpeen kuvittama Tekemistä riittää, Emma jatkaa Emma-sarjaa. Emman isä ei enää menekään aamuisin töihin vaan jää lasten kanssa kotiin. Äiti sen sijaan käy edelleen töissä. Kirjassa käsitellään työttömyyttä Emman isän näkökulmasta. Siinä otetaan myös esiin erilaisia ammatteja ja pohditaan ammatinvalintaa: Mitä lapset haluaisivat isoina tehdä? Isä toteaa, että tekemistä riittää aina, ja lapset yrittävätkin keksiä hänelle uutta työtä. Isä kuitenkin korostaa koko ajan sitä, että työn olisi hyvä olla sellaista, mistä pitää ja missä on hyvä. 

Toinen hyvä ajatus kirjassa on se, että yhteiskunnassamme ei oikein onnistuta jakamaan työtä tasapuolisesti: joillakin on töitä aivan liikaa ja toisilla ei ollenkaan.

- Loppuiko sinultakin työt? Emma kysyy.

- No, tältä päivältä kyllä, muuten töitä on liiankin kanssa, äiti sanoo ja huokaisee. - Meillä oli kokous ihan tuossa naapurissa ja päivä on jo lopuillaan. Mistäs täällä oikein puhutaan?

- Siitä kuinka joillakin ei ole töitä ollenkaan ja eräillä on liikaa, isä sanoo. - Kyllä maailmassa tekemistä riittää, mutta jostain syystä työn jakaminen ei tahdo onnistua.

Myös kotitöiden tärkeyttä korostetaan.

Kirjan lopussa on liuta kysymyksiä lapsen kanssa yhdessä pohdittavaksi, keskustelun avaajiksi. Meillä yritetään usein lukemisen yhteydessä jutella kirjan aiheesta lapsen kanssa. Ensinnäkin siksi, että minua kiinnostaa, miten lapsi on luetun ymmärtänyt ja mitä hän aiheesta ajattelee. Lukeminen luo myös keskustelulle mukavan tunnelman, kun kaikki ovat läsnä ja rauhoittuneita. Aina ei siis tarvitse jutella kirjan aiheista vaan voi puhua ihan mistä tahansa mieleen juolahtavasta.

Emma-kirja oli todella nopealukuinen, pieni ja mukava kirja. Sanoisin, että parasta kuulijaryhmää olisivat noin viisivuotiaat, sillä ainakin Likka tuntui vähän tylsistyvän. Keskustelu ammateista lukemisen jälkeen taisikin olla kirjan parasta antia.

Ai niin, Likasta tulee kuulemma eläinlääkäri.

(Lasten linnoitus -haasteeseen)

Pirkko Harainen - Leena Lumme: Tekemistä riittää, Emma (WSOY 2012)

Runoja ja ratinoita

Palasimme Likan kanssa kaupungin kaduille ja toreille erilaisia paikkoja ja rakennuksia tarkastelemaan. Tällä kertaa teimme sen hauskasti runoillen Jukka Itkosen Kaupunkiretken siivittämänä. Kaupunkiretki vie lukijansa eri paikkoihin kaupungilla ja esittelee myös muutaman muunkin kaupungista löytyvän asian (esim. kuumailmapallon, pulun tai lyhtypylvään). Kaupunkiretki voi kulkea vaikkapa pankista

Arvokkaana

seisoo pankki,

joka lisää rahaa hankki

lainaamalla sitä muille.

Ostit auton

taikka poron,

pankki perii lainakoron.

Toki kaikki meistä saa

pankkiin rahaa tallettaa.

Ja pankki maksaa meille koron.

kirjaston kautta

Poutapilvi ei satele.

Kirjatoukka ei matele.

Jo kirjaston pihalla

hän pyrähtää juoksuun:

- Äkkiä kirjojen tuoksuun!

rautatieasemalle

Kulkukissa loikki

ratapihan poikki.

Kotikissan kaulakello

kilkuttaa.

Ja niin se on tässä

ihmiselämässä;

toiset lähtee

ja toiset heille vilkuttaa.

Jokaisella sivulla on enintään kaksi runoa, yleensä vain yksi. Jokainen runo on saanut oman, aiheeseensa liittyvän kuvituksen, joka on Matti Pikkujämsän käsialaa. Kuvat ovat selkeitä, perusvärein väritettyjä ja jotenkin lapsenomaisia. Niissä on usein hauskoja yksityiskohtia.

Vinkkaan samalla myös toisesta Matti Pikkujämsän kuvittamasta runoteoksesta: Reetta Niemelän kirjoittamasta Makkarapiruetista. Kuvitus on samantyylistä kuin Kaupunkiretkessäkin. Väritys on tällä kertaa sini-punainen.

Makkarapiruetin kannessa sisältöä kuvataan ratinoiksi pienille ja isoille lapsille. Tekstit eivät olekaan perinteisiä runoja vaan pieniä tarinoita, tuokiokuvia, joissa leikitellään kielellä.

Pilkkuvallankumous

Leppäkertut pitivät kokousta jäkäläsalissa. Alas pilkkusorto, täplätyrannia! leppäkertut huusivat yhteen ääneen ja heittelivät mustia pilkkuja ylös kattoon. Se näytti hurjan hienolta varsinkin leppäkerttulasten mielestä. Lapset eivät saaneet heitellä vähiä pilkkujaan, etteivät ne joutuisi hukkaan. Näin on paljon parempi! leppäkertut totesivat. Ne joivat muurahaisten kioskista ostamaansa erinomaista simaa ja kohottelivat maljoja vapaudelle. Koska oli kevät, leppäkertut kiipesivät kokouksen päätteeksi männyn latvaan katselemaan henkeäsalpaavia maisemia. Ne eivät viitsineet lentää, sillä kävely on erinomaista liikuntaa.  

Osallistun runoillen Lasten linnoitus -haasteeseen.

Jukka Itkonen - Matti Pikkujämsä: Kaupunkiretki. Lastenrunoja (Kirjapaja 2011)

Reetta Niemelä - Matti Pikkujämsä: Makkarapiruetti (Otava 2005)

Tatun ja Patun paras kaveri..

.. on Veera! Veera on Outolan veljeksiä vanhempi ja puolta pidempi. Poikien mielestä "jokainen päivä Veeran kanssa on seikkailu ja ihmeitä täynnä". Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Veera-kirjoissa seikkailevat mukana myös Tatu ja Patu. Koska Veera on poikia vanhempi, hän joutuu opastamaan heitä eri asioissa. Se onkin kirjojen punainen lanka.

Meidän lastenkirjahyllyssä on kaksi Veera-kirjaa: Veera lääkärissä ja Veera ja menopelit. Lueskelin molempia kummityttöni (3,5 vee) kanssa. Veerat sopivatkin mielestäni parhaiten juuri kolme-neljävuotiaille. Tekstiä on vähemmän kuin Tatu ja Patu -kirjoissa ja ote on opettavaisempi. Samaa on kuitenkin hersyvä huumori, taitava kielenkäyttö, toimiva tarina ja hauskat kuvat.

Veera lääkärissä kertoo mitä lääkärissä tapahtuu ja on omiaan hälventämään epäselvyyksiä ja pelkoja. Se on humoristinen tarina Veeran lääkärintarkastuskäynnistä, jolle Tatu ja Patu saavat lähteä mukaan. Käynnin aikana tulee muun muassa selväksi, että lääkärit ovat tavallisia ihmisiä. Lapset tutustuvat myös erilaisiin lääkärin laitteisiin ja saavat tietää, miten nuhan voi saada.

 Veera ja menopelit -kirjassa Veera lähtee Tatun ja Patun kanssa pyöräretkelle ottamaan selvää, miten kulkuneuvot ja koneet toimivat. Tutuiksi tulevat niin erilaiset autot, raiteita pitkin kulkevat menopelit, laivat kuin lentokoneetkin. Ohessa käsitellään myös kulkemisen ympäristövaikutuksia:

"Minun mielestäni polkupyörä on kaikkein paras kulkuneuvo", Patu julistaa. Tatu on samaa mieltä: "Se ei pidä meteliä eikä päästele kaasuja!"

Sarjaan kuuluvat myös teokset Veera ja maatalon eläimet sekä Veeran keittiöpuuhat.

Osallistun kirjoilla Lasten linnoitus -haasteeseen.

Aino Havukainen - Sami Toivonen: Veera lääkärissä (Otava 2008 [1999])

Aino Havukainen - Sami Toivonen: Veera ja menopelit (Otava 2008 [2000])

Vuodenaikojen draamaa

Sinikka Nopolan kirjoittama ja Linda Bondestamin kuvittama Anna Talven outo viivytys - Satu niille, jotka ikävöivät vuodenaikoja inhimillistää vuodenajat ja esittelee ne, mutta kertoo sen lisäksi yhden tarinan siitä, miksi lumisia talvia ei enää ole. Tosin muutama viime talvi on ollut lumimäärältään jopa valtaisa. Kirja lieneekin kirjoitettu jonkin vähälumisen tai lumettoman talven jälkeen.

Koko kaupunki odotti. Pulkat ja kelkat oli asetettu talojen edustalle, luistimet oli terotettu ja sukset vahattu. Kaupungin asukkaat olivat pukeutuneet pörheisiin talvivaatteisiin ja alkaneet syödä tukevia talviruokia. Ikkunoihin oli kiinnitetty lumikiteitä jäljitteleviä paperitähtiä, ja näyteikkunoissa pahvilumiukot tuijottivat kaupunkilaisia.

Kaupunki oli odottanut jo kaksi kuukautta. "Anna Talvi, hyvänen aika!" asukkaat huudahtelivat toisilleen. He puhuivat rauhallisesta ja luotettavasta neidistä, jolla oi ollut tapana vierailla säännöllisesti kaupungissa.  

Kaupungissa odotetaan talvea, jonka neiti Anna Talvi on säännöllisesti tuonut. Talven sisarpuoli Hortensia Syksy alkaa olla jo väsynyt työntekoon ja ärsyyntynyt sisarpuoleensa. Etenkin kun käy ilmi, että Anna Talvi viettää aikaansa pirtelöbaarissa yhdessä keikailevan Kimmo Kesän kanssa. Kesä yrittää viivyttää talven tuloa liehittelemällä Talvea ja yrittämällä saada kesäkissaansa hoitoon. Kaikki muut tuntuvat tietävän, että Kesä on vain huikentelevainen oman edun tavoittelija, jolla on tyttöystävä Kanariansaarilla, jonne hän sitten lentääkin. Kaikkien onneksi Talvi pystyy unohtamaan Kesän erään herra Tuulen ansiosta.

Minun on melko vaikea hahmottaa kenelle, minkä ikäiselle tämä kirja on suunnattu. Likka ei pitänyt tästä alkuunkaan, ja itsellenikin tuotti melkoisia vaikeuksia lukea kuusivuotiaalle ihmissuhdedraamaa, jossa joku joutuu höynäytetyksi, vaikka lopulta onni löytyykin.

On kirjassa paljon hyvääkin. Nopolan tekstin sujuvuuteen ja toimivuuteen voi aina luottaa (vaikka tarina tökkisikin) ja Bondestamin kuvitus on värikäs ja tekstiä tukeva. Pidän myös paljon siitä, että vuodenajoista on tehty ihmisiä, joiden kuvaus osuu hyvin yhteen vuodenajan piirteiden kanssa: Hortensia Syksy tuo esiin totuuden riisumalla puut lehdistä eikä hän pelkää mitään; Anna Talvi on vakava ja vähäeleinen, herkkä ja saavuttamaton; Rouva Kevät on primadonna, joka haluaa säväyttää ja saada ihmiset katsomaan häikäisevää esitystään; Kimmo Kesä taas on pinnallinen, ihailua janoava.

Osallistun kirjalla Lasten linnoitus -haasteeseen.

Sinikka Nopola - Linda Bondestam: Anna Talven outo viivytys - Satu niille, jotka ikävöivät vuodenaikoja (WSOY 2008)

Taidekasvatusta

Muusa ja Maestro tutustuvat Katri Kirkkopellon kuvakirjassa Muusan ja Maestron taideseikkailu taidemuseon kokoelmiin. Samalla tulevat tutuiksi erilaiset taiteen muodot. Lapsilukijalle selviää, mikä on realistisen ja abstraktin taiteen ero (tosin termit eivät kyllä jää kuusivuotiaan päähän), että videotaideteoksiakin on ja mitä erilaisia materiaaleja voi käyttää veistosten tekemiseen.

Muusa ja Maestro päätyvät museon taidepajaan, jossa saa työskennellä vapaasti kaikkia materiaaleja käyttäen. Päähenkilöiden tekemisen kautta lukijalle tulevat tutuiksi muun muassa erilaiset piirustustekniikat ja värien sekoittaminen.

Kirja on todella onnistunut johdatus lapselle taiteen maailmaan. Teksti on selkeää ja kuvat havainnollistavat hyvin. Parasta on, että taidemuseota ei kuvata pölyiseksi, luutuneeksi ja tylsäksi paikaksi vaan oikeasti mielenkiintoiseksi. Lisäksi ajatus siitä, että taidetta voi tehdä jokainen itsekin on hieno ja innostava. Kirjan lopussa on taidesanasto selityksineen. Siitä on apua niin kirjaa lapselle lukevalle aikuiselle (jee, kaikkeen ei tarvitse itse keksiä selitystä!) kuin jo lukevalle lapsellekin. Voisin kuvitella, että ainakin esiopetuksen kuvistunneilla kirjasta ja sanastosta saattaisi olla iloa.

Muusa ja Maestro seikkailevat myös teatterissa Muusan ja Maestron teatteriseikkailu -kirjassa, joka sekin on meille tuttu. Sen idea on sama kuin taideseikkailussa: ensin katsotaan teatteriesitys ja sitten tehdään itse. Nämä kirjat pitäisi saada omaan hyllyyn!

Osallistun kirjalla Lasten linnoitus -haasteeseen.

Katri Kirkkopelto: Muusan ja Maestron taideseikkailu (WSOY 2008)

"Minä kerroin koulussa, että isä on kuollut. Minä vain viittasin ja kerroin sitten."

 

Riitta Jalosen kirjoittamassa ja Kristiina Louhen kuvittamassa Tyttö ja naakkapuu -kirjassa pieni, kouluikäinen tyttö seisoo rautatieasemalla puun alla, katselee naakkoja ja pohtii samalla omaa elämäänsä. Tytön isä on hiljattain kuollut ja edessä on muutto uudelle paikkakunnalle.

Naakat asuvat rautatieaseman isoissa puissa, puitten latvoissa. Seison puitten alla hiljaa, etteivät ne säikähdä pois. Katselen koko ajan ylös, linnut keinuvat korkealla. Vihreän seassa ne näyttävät mustilta palloilta.

Äiti on ostamassa aseman lipputoimistosta matkalippuja. Me menemme junalla kauas sellaiseen paikkaan, jossa minä en ole ennen ollut.

Naakkojen seuraaminen nostaa tytön silmien eteen kuvina erilaisia muistoja isästä ja tuo mieleen ajatuksia siitä, miltä tuntuu kun isä on kuollut. Tytön isämuistot eivät ole surullisia vaan päinvastoin hyviä muistoja. Ikävä kuitenkin on kova, mutta sekin helpottaa, kun saa istua äidin sylissä.

Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu. - - Kun on istunut sylissä, se paikka, jonne ei näe, on pienentynyt.

Tytön tarina on todella koskettava. Jalosen hienon tekstin ansiosta aikuinenkin pystyy samaistumaan lapsen tunteisiin. En yleensä ennalta kerro Likalle, mitään kirjasta, jota alamme lukea. Tällä kertaa oli pakko varoittaa, että tämä kirja on surullinen. Suru nimittäin tuntuu jollakin tavalla läpi koko kirjan, vaikka loppua kohti tyttö kokee myös ilon ja toivon pilkahduksia. Likan mielestä kirja ei kuitenkaan ollut surullinen. Tai olihan se, että isä on kuollut hänenkin mielestään tosi surullista. Ehkä lapsi poimi arvioimaani herkemmin ne muut, ei niin surulliset sävyt.

Kristiina Louhen kauniit ja herkät kuvat tukevat hyvin tarinaa. Ne ovat yksinkertaisen eleettömiä, mutta tavoittavat hienosti tarinan tunnelman. Kuvat ovat aukeamalla pääosassa, sillä tekstillä on tilaa vain 1/4. Teksti ei ole kuvan päällä, vaan omalla paikallaan jommankumman sivun ulkoreunassa. Tällainen ratkaisu rauhoittaa kirjan tunnelmaa.

Tyttö ja naakkapuu voitti Finlandia junior -palkinnon vuonna 2004.

(Lasten linnoitus -haasteeseen palkittujen kategoriaan.)

Riitta Jalonen - Kristiina Louhi: Tyttö ja naakkapuu (Tammi 2004)

Aika ja yksinäisyys

Toiset lastenkirjat sisältävät faktatietoa helposti nieltävässä muodossa. Toisten kirjojen pääasiallinen tehtävä on viihdyttää, hauskuuttaa. Toiset käsittelevät tunteita lapsen näkökulmasta, ymmärrettävästi. Viime aikoina meillä on luettu lähinnä kahta ensimmäistä tehtävää toteuttavia kirjoja. Siihen tuovat kuitenkin poikkeuksen Timo Parvelan kirjoittamat ja Virpi Talvitien kuvittamat Keinulauta ja Karuselli. 

Aikuiselle ei ole kovin helppoa laskeutua lapsen tasolle ja pukea sanoiksi lapsen tuntemuksia tai muita vaikeita asioita (esim. kuolemaa, josta myös olemme juuri lukeneet). Molemmat, Keinulauta ja Karuselli, kuitenkin tekevät niin ja mielestäni varsin ansiokkaasti. Tosin minun, aikuisen, mielestä lapsi voisi ajatella asioista näin. En tietenkään voi olla aivan varma, tuntuvatko kirjoissa käsitellyt asiat lapsesta luontevasti ilmaistuilta. Kirjat ovat olleet loistavia myös muiden mielestä. Siitä on osoituksena Keinulaudan saama Finlandia junior -palkinto.

Keinulauta käsittelee pienen Pii-karhun tarinan kautta yksinäisyyttä mutta myös kaveruutta ja molempiin liittyviä tunteita. Aluksi Pii on hyvin yksinäinen.

Keinulaudan toinen pää oli tyhjä. Se osoitti ylös kohti yksinäisen kuusen latvaa ja taivasta. Keinulaudan toisessa päässä istui Pii. Se istui ja odotti, että joku tulisi keinumaan sen kanssa. Kukaan ei tullut tänäänkään.

Pii joutuu mielenkiintoiselle matkalle, kun keinulaudan päälle kaatuva kuusi heittää hänet kauas pois. Matkallaan hän tapaa paljon erilaisia hahmoja, joista jokainen opettaa hänelle jotakin yksinäisyydestä ja ystävyydestä, ikävistä ja hyvistä asioista. Lopulta löytyy kaveri keinulaudan toiseen päähän.

Karusellissa keskiössä on aika. Millaista aika on? Onko se erilaista odottavalla? Entä jotakin tekevällä? Miten puut mittaavat aikaa? Entä ystävät? Kuluuko aika talvella eri tavalla kuin keväällä? Kuluuhan se, huomaavat pieni unni nimeltään Kattila sekä hänen uusi ystävänsä Onni-haitara. Kattila nimittäin odottaa pääsevänsä toimimattomaan karuselliin, jossa muut, isommat unnit istuvat. Tulee syksy ja muut unnit lentävät etelään. Onni seuranaan Kattila jää talveksi aikomuksenaan korjauttaa karuselli Afrikassa sen valmistajalla, mutta se ei olekaan kovin helppoa. Täytyy odottaa. Puun kasvamista, että se kääntäisi karusellin kyljelleen. Kevään tuloa. Isoksi kasvamista. Oman paikan löytämistä.

Ystävänpäivän kunniaksi valitsin Karusellista katkelman ystävien ajasta:

Ystävien aika on erilainen. Ystävän kanssa sekunti vilahtaa huomaamatta, minuutissa ei kerkiä edes laskea mäkeä. Tunnissa voi pyörittää tosi suuren lumipallon ja rikkoa sen yhdessä. Päivässä ilta tulee aina liian nopeasti. Viikossa ehtii jo monta kertaa ihmetellä sitä, että on saanut ystävän. Kuukaudessa ystävän kanssa riidellään ja sovitaan sitten. Vuodessa ystävyksillä on kaksi syntymäpäivää juhlittavanaan.

Kuten molemmista kirjoista poimituista tekstikatkelmista voi huomata, Parvelan kieli on hienoa, kaunista, tunteita herättävää. Talvitie taas on kuvissa tavoittanut tekstin tunnelman omalla, leimallisella tyylillään. Kirjat kuuluvat ikään kuin samaan sarjaan, sillä ote ja tyyli ovat molemmissa samat. (Lisäksi kummassakin seikkailee unneja ja haitaroita.)

Upeita, lukemisen arvoisia kirjoja molemmat! 

(Luettu Lasten linnoitus -haasteeseen)

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Keinulauta (WSOY 2006)

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Karuselli (WSOY 2008)

 

Luimme Mauri Kunnasta

Jos on elänyt lapsuutensa Suomessa 1980-luvulla ja sen jälkeen, ei ole voinut välttyä näkemästä, kuulemasta, lukemasta jotakin Mauri Kunnaksen luomaa. Muistan omasta lapsuudesta Koiramäki-kirjat sekä Yökirjan ja Etusivun jutun. Nyt samat teokset löytyvät Likan kirjahyllystä ja ovat alkaneet häntä kiehtoa samoin kuin ne itseäni kiehtoivat.

Olen itse asiassa yrittänyt pikkuhiljaa kerätä jonkinlaista Kunnas-kirjastoa. Likan hyllyssä majaa pitävät:

Etusivun juttu 

Herra Hakkaraisen aakkoset ja numerot

Hullunkurinen lintukirja

Hyvää yötä, herra Hakkarainen

Kaikkien aikojen avaruuskirja

Kaksitoista lahjaa joulupukille

Koiramäen lapset ja näkki

Koiramäki (yhteisnide)

Koirien Kalevala

Rikun, Roopen ja Ringon seikkailut 

Seitsemän koiraveljestä

Suomalainen tonttukirja

Vampyyrivaarin tarinoita

Yökirja

Näistä ei kovin montaa olla ehditty lukea, sillä Likka alkaa vasta nyt, noin kuusivuotiaana, olla riittävän vanha ymmärtämään tarinoita näiden takana ja nyt hän tosiaan on niistä vasta innostunutkin. Joululoman aikaan luimme Koiramäki-yhteisniteen. Se siis sisältää kaikki kolme Koiramäki-kirjaa. Nyt helmikuussa luimme kaksi Kunnaksen kirjaa peräkanaa: Kaikkien aikojen avaruuskirjan ja Suomalaisen tonttukirjan.

Kunnaksen kirjoissa minua viehättävät hauskat tarinat ja vetävä teksti. Kuvat ovat mielenkiintoisia ja niistä löytyy pitkään aina jotain uutta ihmeteltävää. Usein etsitään unissaan kävelevää herra Hakkaraista tai lasketaan kuinka monet silmät pimeistä paikoista löytyvätkään. Hyvien tarinoiden lisäksi kirjojen avulla oppii huomaamattaan paljon. Kaikkien aikojen avaruuskirjassa Koiraporin ala-asteen oppilaat käyvät luokkaretkellä avaruudessa tutkailemassa omaa aurinkokuntaamme:

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälle tulevaisuuteen, 3000-luvulle, jolloin avaruusmatkailu on jokapäiväistä ja Maan asukkaat asuvat ja työskentelevät asteroideilla, Marsissa, kuissa ja kaukaisimmillakin tähdillä. Muitten tähtien asukkaat eivät ole enää pelottavia "muukalaisia", vaan tuttuja mukavia kavereita. Avaruusalukset, ufot ja bussit kulkevat miltei valon nopeudella ja pizzasta on tullut maailmankaikkeuden suosituin ruokalaji.

Kirjan tiedot planeetoista, kuista, auringosta ja avaruudesta ovat tämän päivän tietoa ja totta. Avaruudessa ja taivaankappaleilla asuminen, liikkuminen ja hassuttelu ovat totta toivottavasti tulevaisuudessa.

Suomalainen tonttukirja taas kertoo menneisyydestä, siitä ajasta kun ihmiset uskoivat erilaisiin haltijoihin: Ennen muinoin, siihen aikaan kun mummon isoisän äiti oli vielä pikkuinen tytöntyllerö, monissa taloissa asusteli haltijoita. Niiden tehtävänä oli torjua vahinkoja ja tuottaa hyvää onnea isäntäväelleen. Tällaisia haltijoita sanottiin tontuiksi. Tonttukirja on itse asiassa Kunnaksen ensimmäinen lastenkirja, ja se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1979.

Likan mielestä molemmat kirjat ovat mielenkiintoisia. Häneen uppoaa Kunnaksen huumori ja tällä hetkellä hän ei vain voi saada tarpeekseen faktatiedosta. Kaikesta pitää saada tietää kaikki ja mieluiten heti.

(Kaksi luettua Lasten linnoitus -haasteeseen.)

Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja (Otava 2009 [1989])

Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja (Otava 2008 [1979, uusi laitos 2004])

Prinsessasatu

Suomalaisen alesta löytyi kirja, jonka ajattelin Likkaa kiinnostavan. Ursula Jonesin kirjoittama ja Sarah Gibbin kuvittama Prinsessa vailla valtakuntaa erottui kirjojen joukosta edukseen eritoten kuvituksensa tähden. Kuvat ovat hillittyjä ja kauniita sekä väritykseltään että tyyliltään. Tänä päivänä kun niin monissa kirjoissa kuvitus on yhtä värien ilotulitusta, mikä tietysti joihinkin teksteihin sopii hyvin. 

Olipa kerran Prinsessa, jolla ei ollut valtakuntaa. Mutta hänellä oli poni, jonka nimi oli Soma. Ja joka päivä Prinsessa kiipesi poninsa kärryille ja ajeli kauas, kauas, ympäriinsä, etsien omaa valtakuntaansa.

Prinsessa vierailee monessa paikassa, muttei löydä valtakuntaansa. Hän tapaa prinssejä ja kuninkaita, jotka tarjoavat tytölle omaa valtakuntaansa, koska tämä on niin kaunis. He jopa tappelevat Prinsessasta, mikä vain aiheuttaa sen, että Prinsessan on lähdettävä eteenpäin. Hän kuitenkin löytää sydämensä valitun, erään herttuattaren entisen Hovinarrin, jonka mukaan Prinsessa on hänen sydämensä valtiatar. Myöhemmin he yhdessä katsastavat hevosineen ja kärryineen valtakuntaansa, kuningatar ja kuningas täällä, siellä ja kaikkialla.

 

Tarinassa on paljon piirteitä klassisista prinsessasaduista, mutta se onneksi myös eroaa niistä. On virkistävää lukea välillä muunkinlaisista prinsessoista kuin Disney-versioista. Tässähän prinsessa on aktiivinen ja etsii valtakuntaansa. Toimeentulonsa hän saa kuljettamalla tavaroita kärryissään. Loppu on onnellinen, kuten saduissa kuuluukin, mutta prinsessa ei huoli oikeata prinssiä vaan ottaa puolisokseen hovinarrin. Useinhan saduissa ja tarinoissa prinssi voi ottaa tavallisen tytön puolisokseen, mutta ehkä harvemmin toisinpäin (paitsi Aladdinissa).

Likkaa ei onneksi haitannut, ettei tämän sadun Prinsessa ollut vanha tuttu. Taisipa kirjasta pitääkin. Tosin hän hieman kritisoi kuvitusta mustien kuvien osalta. Äiti osallistuu tälläkin Lasten linnoitus -haasteeseen.

Ursula Jones - Sarah Gibb: Prinsessa vailla valtakuntaa (Aurinko Kustannus 2010)

Englanninkielinen alkuteos: The Princess Who Had No Kingdom (2009)

Suomentanut Maikki Tilvis

Outolan veljekset lukevat sarjakuvaa..

.. ja joutuvat siihen itse.

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjat ovat Likan suosikkeja. Yritimme lukea näitä jo aiemminkin, mutta silloin ne eivät kolahtaneet. Nyt on toisin ja Likka nauttii veljesten hulvattomista seikkailuista.

Tatu ja Patu supersankareina ammentaa sarjakuvien supersankarimaailmasta. On käsittämättömin kyvyin ja voimin varustettuja supersankareita, hätää kärsiviä kansalaisia ja ilkimys, joka yrittää saada kaupungin hallintaansa. Lisäksi kuvituksessa on paljon sarjakuvamaisuutta. Kuvitus on Tatu ja Patu -kirjoissa muutenkin kohdallaan, sillä tarkkaan katsoen kuvista löytää aina jotakin uutta ja hauskaa.

Supersankareina Tatu ja Patu ovat Aktiivipoika, heikkojen ja hätäisten suojelija ja Mittamies, äärimmäisen tarkka oikeuden puolustaja. He taistelevat yhdessä Hyperkybermiehen kanssa Tohtori Tyhjiötä vastaan, sillä Tyhjiö aikoo korvata Ylivetolan kaupungin rakennukset jättipakkauksilla ja asukkaat nukeilla, jotka sanovat: "Rakastan Tohtori Tyhjiötä." Sehän on tietenkin estettävä.

Tatu ja Patu -kirjat ovat laadukasta lukemista, hyviä lastenkirjoja. Niitä jaksaa lapsi kuunnella ja aikuinen lukea. Yksi syy siihen on se, etteivät tekijät aliarvioi lasta. Kirjailijakaksikon kielikin on kohdallaan. Teksti on hauskaa ja vetävää. 

Kumpikin tunsi suosikkisarjakuvasankarinsa syntytarinan ulkoa. Hyperkyberhyttysen pisto oli antanut Hyperkybermiehelle ylivertaisia kykyjä ja voimia, joita hän käytti koko ihsmiskunnan auttamiseen ja suojelemiseen. Hyperkybermies oli toimittanut telkien taakse sellaisia ilkimyksiä kuin Leppäkerttumies (jonka tukikohta sijaitsi ison kiven juurella), vaarallisen siisti Saniteettimies (toiselta nimeltään Vesa Harja) sekä tietysti roskapostilla kansalaisia riivaava Ros Kiss@ (tunnetaan myös nimellä E-Mailis). Ja kaikki tämä yhden radioaktiivisen hyperkyberhyttysen ansiosta.

Lapset eivät välttämättä ymmärrä kaikkea, mutta hyvässä lastenkirjassa on muistettu myös vanhemmat. Sanaleikit ovat meidän Likan mielestä hauskimpia: "Aktiivipoika ja Mittamies, vaimokaksikko... korjaan voimakaksikko valmiina taistoon!" pojat julistivat.

Me suosittelemme! Ja äiti osallistuu tällä kirjalla Lasten linnoitus -haasteeseen.


Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu supersankareina (Otava 2010)