Ensimmäisenä adventtina alkaa matka joulun taloon

Ensimmäisen adventin kunniaksi kaivoin joitakin jouluaiheisia kirjoja esille. Osa niistä majailee vuoden ajan vaatehuoneessa, mutta sieltä ne joka vuosi haetaan luettavaksi tähän taianomaiseen aikaan. Tänään taikaa lisää se, että maa on valkoinen ja lunta satelee koko ajan lisää.

Lumisade

                                              Maailma alkaa laulaa! 

Maailma laulaa valkeaa ääntä

helmen ääntä

pumpulin ääntä

valkean kyyhkysen ääntä.

                                                   Unta pitkin putoaa

valkoinen soiva verho,

silkkikellojen hiljaisuus.

Hannele Huovin runoista ja saduista koottu kirja Matka joulun taloon on juuri sopivaa luettavaa joulua odotellessa. Kaikissa kirjan teksteissä on ihana tunnelma, rauhallinen ja kaunis. Ne huokuvat tärkeintä joulun sanomaa: yhdessäolon lämpöä ja kiireettömyyttä. Saduissa ja runoissa seikkailevat metsän eläimet sekä tontut Tosi Pikkuinen ja Sinipikkuinen. Kun päästään perille, jouluun, aletaan kertoa tarinoita enkeleistä ja Kristuslapsesta.

Tämä kirja on minusta täydellinen. Ensinnäkin rakastan joulua. Pidän myös hirmuisesti kirjan molempien tekijöiden töistä. Hannele Huovin tekstit ovat aivan ihania. Samalla adjektiivilla voi kuvailla myös Virpi Talvitien kuvituksia. Ne ovat tässäkin kirjassa todella onnistuneita. En osaa sanoa Talvitien piirrostekniikasta juurikaan mitään muuta kuin että jälki on herkkää ja kaunista. Juuri täydellistä tähän kirjaan ja Huovin satujen ja runojen tunnelmaan.

Voi miten pyörivät pienet tontut Tuomas-Tontun ympärillä! Pyörivät kuin väkkärät, riippuivat hihoissa, kiskoivat hiippalakista, tanssivat ja huusivat:

- Vie, vie, Tuomas-Tonttu, viepä meidät Jouluun! Vie kiireesti, meillä on kiire Jouluun! Sinä tiedät, missä Joulu on, vie meidät sinne heti!

- Voinpa viedäkin, tuumi Tuomas-Tonttu.

- Mutta sinne on pitkä matka.

Näin alkaa matka kohti joulua sadussa Matka joulun taloon.

Mukavaa taivalta teille jokaiselle!

Hannele Huovi - Virpi Talvitie: Matka joulun taloon (Lasten Parhaat Kirjat 2001)

Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Tuija Kuusela

Ystävyyden voima

Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Onnenpyörä jatkaa unni Kattilan ja Onnin sekä Piin ja Argonin tarinoita siitä, mihin Keinulauta ja Karuselli ne jättivät. Onnenpyörän voisi siis sanoa olevan tämän ystävyysaiheisen trilogian viimeinen osa.

Onnenpyörä on tarinaltaan hieman katkelmallinen, koska siinä käydään välillä Piin ja Argonin luona keinulaudalla, Onnin luona muuttomatkalla sekä Kalakin luona hänen kivellään pientä unni Kattilaa ja hänen vaiheitaan tietysti unohtamatta. 

Pii pyöräytti suurta onnenpyörää. Punaiset ja valkeat siivut sekoittuivat aluksi toisiinsa, mutta vauhdin hidastuessa ne rupesivat taas erottumaan. Numero 15 oli päävoitto. Pii ei tiennyt, mikä se oli, mutta varmaan se oli jotain suurta ja hienoa. Jotain, joka teki saajansa ikionnelliseksi. Sehän oli onnenpyörän tehtävä.

--

Pieni unni kääri kirjeen rullalle ja työnsi sen pulloon, jonka oli löytänyt puun juurelta joen rannasta. Tarkistettuaan, että korkki varmasti piti vettä, unni laski pullon virtaan.

Kantavina teemoina ovat tällä kertaa ikävä ja lapsen usko. Sekä Pii että Kattila joutuvat eroon parhaista ystävistään: Pii ihan vain lyhyeksi aikaa, mutta Kattila pidemmäksi, sillä Onni-haitara on lähtenyt kaltaistensa tykö. Kattila päättääkin lähettää Onnille pullopostia pullossa, joka on voitto onnenpyörästä. Mutta miten käy pullopostin? Kattila uskoo sen tavoittavan Onnin, mutta haitarat lentävät taivaalla ja pullo ajalehtii alhaalla, vedessä. Toteutuuko Kattilan mahdoton toive? Yksinäisellä Kalakilla on tarinassa suuri rooli. Miten hänen käy? Miten Piin ja Argonin, Kattilan ja Onnin sekä Kalakin kohtalot liittyvät toisiinsa?

Onnenpyörä on samaa, taattua laatua kuin trilogian aiemmatkin osat. Silti se jostain syystä jätti hieman kylmäksi sekä minut että Likan. Likka ei oikein saanut tarinasta kiinni ja minäkin sytyin vasta lopussa, kun lapsen usko näytti voimansa. Ehkä Likka häiriintyi katkelmallisuudesta. Konkreettisesti häntä häiritsi kuitenkin eniten kirjan lukujen numerointi, joka ei etene loogisesti vaan onnenpyörän sattumanvaraista ideaa noudattaen: 3, 12, 20, 1, 39 ja niin edelleen 15 ja yllätykseen päättyen. Onhan se toki ymmärrettävää, että tuollainen häiritsee, kun on vasta oppinut laskemaan sataan ja ylipäätään hoksannut lukujen kulkevan järjestyksessä.

(Lasten linnoitus -haaste)

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Onnenpyörä  (WSOY 2010)

Aika ja yksinäisyys

Toiset lastenkirjat sisältävät faktatietoa helposti nieltävässä muodossa. Toisten kirjojen pääasiallinen tehtävä on viihdyttää, hauskuuttaa. Toiset käsittelevät tunteita lapsen näkökulmasta, ymmärrettävästi. Viime aikoina meillä on luettu lähinnä kahta ensimmäistä tehtävää toteuttavia kirjoja. Siihen tuovat kuitenkin poikkeuksen Timo Parvelan kirjoittamat ja Virpi Talvitien kuvittamat Keinulauta ja Karuselli. 

Aikuiselle ei ole kovin helppoa laskeutua lapsen tasolle ja pukea sanoiksi lapsen tuntemuksia tai muita vaikeita asioita (esim. kuolemaa, josta myös olemme juuri lukeneet). Molemmat, Keinulauta ja Karuselli, kuitenkin tekevät niin ja mielestäni varsin ansiokkaasti. Tosin minun, aikuisen, mielestä lapsi voisi ajatella asioista näin. En tietenkään voi olla aivan varma, tuntuvatko kirjoissa käsitellyt asiat lapsesta luontevasti ilmaistuilta. Kirjat ovat olleet loistavia myös muiden mielestä. Siitä on osoituksena Keinulaudan saama Finlandia junior -palkinto.

Keinulauta käsittelee pienen Pii-karhun tarinan kautta yksinäisyyttä mutta myös kaveruutta ja molempiin liittyviä tunteita. Aluksi Pii on hyvin yksinäinen.

Keinulaudan toinen pää oli tyhjä. Se osoitti ylös kohti yksinäisen kuusen latvaa ja taivasta. Keinulaudan toisessa päässä istui Pii. Se istui ja odotti, että joku tulisi keinumaan sen kanssa. Kukaan ei tullut tänäänkään.

Pii joutuu mielenkiintoiselle matkalle, kun keinulaudan päälle kaatuva kuusi heittää hänet kauas pois. Matkallaan hän tapaa paljon erilaisia hahmoja, joista jokainen opettaa hänelle jotakin yksinäisyydestä ja ystävyydestä, ikävistä ja hyvistä asioista. Lopulta löytyy kaveri keinulaudan toiseen päähän.

Karusellissa keskiössä on aika. Millaista aika on? Onko se erilaista odottavalla? Entä jotakin tekevällä? Miten puut mittaavat aikaa? Entä ystävät? Kuluuko aika talvella eri tavalla kuin keväällä? Kuluuhan se, huomaavat pieni unni nimeltään Kattila sekä hänen uusi ystävänsä Onni-haitara. Kattila nimittäin odottaa pääsevänsä toimimattomaan karuselliin, jossa muut, isommat unnit istuvat. Tulee syksy ja muut unnit lentävät etelään. Onni seuranaan Kattila jää talveksi aikomuksenaan korjauttaa karuselli Afrikassa sen valmistajalla, mutta se ei olekaan kovin helppoa. Täytyy odottaa. Puun kasvamista, että se kääntäisi karusellin kyljelleen. Kevään tuloa. Isoksi kasvamista. Oman paikan löytämistä.

Ystävänpäivän kunniaksi valitsin Karusellista katkelman ystävien ajasta:

Ystävien aika on erilainen. Ystävän kanssa sekunti vilahtaa huomaamatta, minuutissa ei kerkiä edes laskea mäkeä. Tunnissa voi pyörittää tosi suuren lumipallon ja rikkoa sen yhdessä. Päivässä ilta tulee aina liian nopeasti. Viikossa ehtii jo monta kertaa ihmetellä sitä, että on saanut ystävän. Kuukaudessa ystävän kanssa riidellään ja sovitaan sitten. Vuodessa ystävyksillä on kaksi syntymäpäivää juhlittavanaan.

Kuten molemmista kirjoista poimituista tekstikatkelmista voi huomata, Parvelan kieli on hienoa, kaunista, tunteita herättävää. Talvitie taas on kuvissa tavoittanut tekstin tunnelman omalla, leimallisella tyylillään. Kirjat kuuluvat ikään kuin samaan sarjaan, sillä ote ja tyyli ovat molemmissa samat. (Lisäksi kummassakin seikkailee unneja ja haitaroita.)

Upeita, lukemisen arvoisia kirjoja molemmat! 

(Luettu Lasten linnoitus -haasteeseen)

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Keinulauta (WSOY 2006)

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Karuselli (WSOY 2008)

 

Karkaava Ratikka

Viime kirjastokäynnillä kotiin kannettiin muutakin kuin Heinähattuja ja Vilttitossuja. Äiti bongasi esittelyhyllystä kirjan, jonka on jo pitkään halunnut lukea: Annina Holmbergin kirjoittaman ja Virpi Talvitien kuvittaman Karkausyön ratikkamatkan. Aivan mieletön kirja!

Kirja kertoo kuinka karkausyönä kaupunki on Ratikan. Se voi mennä minne tahansa ja tehdä mitä tahansa. Ennen kaikkea kirja kertoo ihanasta Helsingistä.

Karkausyönä kaikki on ylösalaisin.
Pöllöt nukkuvat, murmelit valvovat.
Linnanmäki on auki, Nukkumatin maa kiinni.
Karkausyö koittaa vain joka neljäs vuosi.
Karkausyönä kaupunki ei kuulu ihmisille.

Likka ei ehkä ihan lämmennyt kirjalle yhtä paljon kuin äiti, vaikka Helsinki onkin vanha kotikaupunki myös hänelle. Paikat eivät kuitenkaan olleet niin tuttuja. Toisaalta tästä kirjasta on ollut puhe monta kertaa sen lukemisen jälkeen. Jotakin jäi siis lapsenkin mieleen.

Parasta kirjassa on sen kieli. Lauseet ovat hienoja ja vähintään yhtä värikkäitä ja iloisia kuin kuvatkin. Teksti on jaoteltu kaupunginosien mukaan: Ratikka käy Kauppatorilla, Katajanokalla, Töölössä, Linnunlaulussa, Hietaniemessä, Ullanlinnassa, Käpylässä ja Kalliossa. Kaupunginosalukuja voisi kuvailla jopa jonkinlaisiksi proosarunoiksi. Kalliossa:  

Ratikka tajusi, että kukillakin oli tunteet.
Se oli pitänyt niitä vain silmäniloina, mutta tavattuaan
puut, linnut, aaveet, eläimet, käpylehmät, patsaat ja muut
karkausyön vaeltajat se ymmärsi, että kaupungin henki
syntyi juuri tunteista.

Ja kuinka sopivaa onkaan, että lastenkirja Helsingistä loppuu rakkaudentunnustukseen: Sillä paitsi toisiaan, ne rakastivat kaupunkiaan, joka hengitti jo kevättä. Ja sen kaupungin nimi oli Helsinki.

Annina Holmberg - Virpi Talvitie: Karkausyön ratikkamatka - Lastenkirja Helsingistä (WSOY 2010)