Eskarijännitystä ilmassa

Sara on lähdössä eskariin, mutta voi hirvitys! Api-Nallella on kuumetta - ainakin sata astetta. Ei kuitenkaan auta kuin jättää Api-Nalle kotiin ja lähteä eskariin ilman pehmokaveria. Eskaripäivän lomassa Sara kertoo muille juttuja siitä, mitä Api-Nalle kotona touhuaa.

- Api-Nalle ei voinut tulla tänään eskariin, Sara kertoo Matildalle. - Sillä on kuumetta.- Takit ja reput omaan lokeroon, Emmi sanoo. Hän on Saran esikouluopettaja.- Miten paljon kuumetta? Matilda kysyy Saralta.- Noin sata astetta. Se ei ole paljon pehmolle. Api-Nalle seisoo koko päivän päällään. Kuume laskee paremmin.

Hannu Hirvosen kirjoittama ja Mika Kolehmaisen kuvittama tämän syksyn uutuuskirja Sadan asteen eskarikuume kertoo jännittämisestä, suhtautumisesta uusiin asioihin. Se on myös omiaan hälventämään mystisyyttä esikoulun ympäriltä. Siellähän on melkein samanlaista kuin päiväkodissa! Paitsi että harjoitellaan kirjaimia ja numeroita ja opetellaan syömään veitsellä ja haarukalla. Saraa vähän harmittaa, kun hän ei vielä osaa kaikkia kirjaimia ja paras kaveri Matilda osaa jo lukea. Siksi se eskariin meno taitaa Saraa jännittää.

- Onko sinulla vielä eskarikuumetta? Sara kysyy Api-Nallelta. - Huomenna saat tulla mukaan. Kyllä sinäkin opit vielä lukemaan ja kuorimaan perunat. Eihän presidentti voi kuoria koko Suomen perunoita. Matildan siili odottaa sinua, ja jos hyvin käy, niin Riina saa lainata enonsa punaista jaguaaria. 

Olin varannut kirjan kirjastosta, sillä olisin halunnut lukea kirjan Likan kanssa ennen eskariuran alkua. Se ei kuitenkaan ehtinyt saapua kuin vasta eskarin jo alettua. Kivaa oli kirjan parissa silti. Meillä se ei varsinaisesti toiminut eskarimaailman esittelynä, sillä Likan eskari on koulussa ja jo sen takia koko homma on enemmän kouluun päin kallellaan. Likka huomasi oma-aloitteisesti paljon eroavaisuuksia oman eskarin ja kirjan eskarin välillä, mikä toisaalta korostaa erilaisuutta: Joka paikassa ei asioita tehdä samalla tavalla. 

Kirja on hauska. Hauskuus syntyy (hyvällä tavalla) älyttömyydestä, siitä mitä kaikkea lapsen mielikuvitus oikein keksii. Teksti on pääosin toimivaa, mutta muutamassa kohdassa hieman töksähtelevää, ehkä hieman liian selittelevää. Kolehmaisen kuvitus tukee tekstiä ja kuvista on mahdollista löytää hauskoja juttuja. Esimerkiksi laivanlastausta leikittäessä taustalla, ikkunassa, näkyy laiva, joka on lastattu A-asioilla.

Emmi-opettaja näyttää seinältä aasin kuvaa. - Mahtaakohan kukaan tietää mikä A-eläin tässä on?- Ihaa! Elias huudahtaa.

Hannu Hirvonen - Mika Kolehmainen: Sadan asteen eskarikuume (Karisto 2012)

Elämää rautakaudella

Viime kirjastokeikalla lastenhyllystä lähti mukaan äidin mielestä mielenkiintoisen näköinen kirja: Aira Savisaaren kirjoittama ja Janne Harjun kuvittama Possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Kertomus siitä kuinka karhu Ilmari takoi veden hopeasta onnen: kilkutteli ja kalkutteli, kolme päivää kolisteli. Minua kiinnostivat kirjassa eritoten sen selvästi kalevalaiset juuret, mutta löytyi sieltä paljon muutakin.

Olipa vihreä metsä, jonka halki kiemurteli joki. Yhdessä joen kiemurassa kolisi ja solisi vaahtopäinen koski. Aivan kosken rannalla kasvoi kolmilatvainen koivu. Koivun alla oli talo. Siinä asuivat possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Possu Annikki oli talon emäntä, karhu Ilmari oli talon seppä ja ilves Ilomieli lauloi talon laulut.

Kirjan kertomus sijoittuu rautakaudelle, josta saakin paljon tietoa. Sitä on mukana itse tarinassa, mutta sen lisäksi kirjan lopussa on tiivistetyssä muodossa tietoa mm. vuoden kierrosta, siitä millä elettiin ja huvituksista. Tämä osio osoittautuikin varsin mielenkiintoiseksi, ja Likka suorastaan imi tietoa. Itseäni kiinnosti enemmän kirjan kieli ja tarina. 

Rautakaudella elämä on kovaa ja (meidän mittapuulla) köyhää, mikä saa possu Annikin, ilves Ilomielen ja karhu Ilmarin pohtimaan "mikä on suurin onni auringon, tähtien ja kolmilatvaisen koivun alla". Possu Annikin mukaan vastaus kaikkeen on hopea, sillä sen avulla pöydässä olisi muutakin kuin leipää ja piimää. Karhu Ilmari pitää onnen mielessään ja löytäessään hopeaa takoo sen peitoksi:

Karhu Ilmari nosti pihdeillä vedenhopean ahjosta. Se laski hopean alasimelle ja aloitti takomisen. Yhden päivän karhu takoi hopeapeiton alapuolta, toisen päivän peiton päällyspuolta ja kolmantena päivänä se takoi peittoon koristeet. Ilves Ilomieli polki palkeita ja lauloi. Ilves lauloi suuria lauluja. Niin mahtavia, että pajan seinät tärisivät sanojen painosta. Ilomielen laulu juoksi hopeapeiton lankojen väliin ja jäi sinne. Niin peiton langoista tuli lujat.

Mutta tuoko hopeinen peitto lopulta onnen? Ainakin sitä kovasti koetellaan, sillä ei tarina suinkaan peiton taontaan pääty. Siihen liittyy paljon muutakin, kuten eräs viikinkien kieltä puhuva kauppias Sinihammas ja hurja takaa-ajo.

Kertomus onnen takomisesta on onnistunut sekoitus historiaa, huumoria ja suomalaista tarinaperinnettä. Kieleen, tarinaan ja hahmoihin upotettujen kalevalaisuuksien lisäksi tarinassa on tunnistettavissa piirteitä perinteisistä kansansaduista. Selkeä ja tarinanmukainen kuvitus antaa tekstille hyvin tilaa ja tukee sitä. Aluksi en kokenut hailakkaa väritystä omakseni, mutta totesinpa sitten, ettei tämän tarvitse olla Kalevalaa ja Gallen-Kallelaa vaan on hienoa, että jokaisella on oma näkemyksensä.

Törmäsin tekijäkaksikkoon tämän kirjan myötä ensimmäisen kerran ja oli ihan pakko tehdä vähän taustatutkimusta. Savisaari on kirjoittanut useita lastenkirjoja, jotka kustantajan esittelyjen perusteella vaikuttavat mielenkiintoisilta. Täytyykin muistaa seuraavalla kirjastokäynnillä.. Harjun töihin on moni varmasti törmännyt. Minäkin, vaikken sitä heti tajunnutkaan.

Aira Savisaari - Janne Harju: Possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Kertomus kuinka karhu Ilmari takoi veden hopeasta onnen: kilkutteli ja kalkutteli, kolme päivää kolisteli (WSOY 2004)

Sydämellinen tunnustus

Kiitos ihanalle Marialle päivää piristäneestä tykkäystunnustuksesta! Minäkin pidän hirmuisesti sinun blogistasi, joten post it -lappunen lennähtää sinne takaisin. 

Laput ovat jo kiertäneet ahkerasti kirjablogeissa enkä enää ole yhtään mukana kuka näitä on jo saanut, mutta haitanneeko tuo. Hyvät blogit ansaitsevat tunnustuksensa, joten Marian lisäksi jakaisin sydämiä seuraaville blogeille:

Mari A:n kirjablogi

Satun luetut

Värikäs päivä lastenkirjablogi

ja

Sonjan lukuhetket

Lisätäänpä vielä perään tunnustuksen säännöt, jotta kaikki menee niin kuin pitää.

1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

 

Nimeä etsimässä

Pieni tyttö istahtaa vanhan hopeapajun, Muistajan nimeltään, juurakolle eikä kysyttäessä osaa sanoa nimeään, ei tiedä mikä se on.

Tyttö katsoi hämmästyneenä Muistajaa ja unohti alakulonsa.

- Miten niin annettu? Ei meillä ole tapana antaa toiselle nimeä. Jokaisen tulee itse löytää oma nimensä. Ajattele nyt, jos minulle olisi annettu nimeksi vaikka Rauha. Enhän minä ole ollenkaan rauhallinen, en pysty hetkeäkään istumaan aloillani. Suutahdan tosi nopeasti, mutta lepyn myös, tyttö selitti kädet ilmaa viuhtoen ja jalat heiluen.

Muistajaa nauratti. - Ei, Rauha sinun nimesi ei tosiaan ole. 

Niinpä Nimetön lähtee etsimään nimeään. Sen löytäminen ei ole kovin helppoa, vaikka Nimetön kysyy sitä kaikilta vastaantulijoilta, joihin hän tutustuu ja joita hän auttaa. Lempikohtaamiseni on tapaaminen kirjoja ahmivan toukan kanssa:

- Tänään minulla onkin menossa erityisen mittava ateria, 12 osaa Historian suurmiehiä. Tästä riittää useammallekin. Hieman puisevaa purtavaa, mutta kyllä tällä vatsa täyttyy, toukka sanoi ja iski hampaansa kiinni kirjaan. Se rouskutti paperia posket pullollaan.

 

Loppujen lopuksi nimi löytyy kuin löytyykin - ja Nimetön löytää sen ihan itse.

Katri Kirkkopellon tarinoima ja kuvittama Nimetön on herkkä kertomus itsensä löytämisestä. Se on myös kertomus ystävyydestä. Opimme tuntemaan itsemme, kun tutustumme muihin. Emme heidän kauttaan, vaan heidän avullaan.

Katri Kirkkopellosta on tullut meidän perheemme suosikki lastenkirjailijoiden joukosta. Hän tarttuu tärkeisiin ja mielenkiintoisiin aiheisiin ja kirjoittaa niistä todella taitavasti ja kiintoisasti, hauskasti tai vakavasti tunteisiin vedoten. Hänen kuvituksensa ovat herkkiä ja kauniita, eikä niissä ole mitään liikaa. Yksinkertaista ja eleetöntä (hyvällä tavalla).

Katri Kirkkopelto: Nimetön (Lasten Keskus 2004)

Kirjaostoksia ja vähän muuta

Kesä on sujahtanut ohi yhdessä vilauksessa, lähes huomaamatta. Likka on viilettänyt ulkona ja lukeminen on iltasatuja lukuun ottamatta jäänyt vähemmälle. Mutta emme me mitään ihmeellistä silti ole tehneet. Viivähdimme muutaman viikon ulkomailla, mutta kotimaassa matkailu on sitten ollutkin hyvin vähäistä. Kävimme me Linnanmäellä, kuten meillä on joka kesä tapana. Likka sai jo isojen rannekkeen ja huimapäänä uskaltautui mm. Vuoristorataan! En minä olisi 6-vuotiaana rohjennut..

Nyt kun ilmat ovat jo viilenneet - vaikken kyllä usko vielä, että kesä on ohi! - olemme alkaneet taas lueskellakin vähän enemmän. Ja mikäs on lukiessa, kun jo ennestäänkin pursuileva kirjahylly on saanut taas lisätäytettä. Kirjastossamme oli taannoin kirjakirppis, jossa myytiin iso kasa kirjoja hintaan 1€/kpl. Sieltä Likka ihan itse valitsi:

J. Woodman & P. Storey: Hupakko Anna Ankka (tavuviivakirja)

Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi

Guido van Genechten: Nanookin salaisuus

Nele Moost & Annet Rudolph: Kaikki minun! eli 10 temppua, joilla saa kaiken itselleen

Kirjat ovat vähän elämää nähneitä, mutta lukukelpoisia. Minäkin valitsin oman pinoni, mutta siitä ehkä lisää jossakin vaiheessa toisaalla.

Lisää käytettyjä kirjoja hankin erään kirppiksen/vaihtoringin kautta. Nämäkin maksoivat euron kappale:

Katri Kirkkopelto: Nimetön 

Luboslav Palo: Iloista joulua! 

Laukkanen & Löhönen: Vänkylöitä 

Olisin itse asiassa halunnut vain tuon Kirkkopellon kirjan, mutta nämä myytiin pakettina. Ei siinä mitään. Ainakin tuo Vänkylöitä osoittautui todella hauskaksi ja oivaltavaksi runokirjaksi. Olemme muutenkin jo lukeneet Risto Räppääjää lukuun ottamatta kaikki kertaalleen läpi. Eiköhän niistä jossain vaiheessa tule tännekin juttua. Kunhan saan taas tämän blogihomman - ja arjen - mukavasti pyörimään. Syksy tuo uutta sen verran, että Likka aloittaa ensi viikolla eskarin. Huimaa!

Prinsessasatuja maailmalta

Toisinaan täytyy oikein ihmetellä Likan prinsessainnostusta. Nyt on "pahin" vaihe jo ohitettu, mutta välillä prinsessat tekevät pienimuotoisemman paluun elämäämme. Viime aikoina prinsessa-annoksesta on vastannut kirjastosta mukaan napattu satukirja. Suuri satukirja: Maailman prinsessat tarjoilee 28 satua eri puolilta maailmaa. Mukana on paljon tuttuja satuja, kuten Kaunotar ja hirviö, Prinsessa Ruusunen, Sammakkoprinssi sekä Aladdin ja taikalamppu. Näiden lisäksi kirjassa on monta sellaistakin satua, josta en ole koskaan kuullut. Osa näistä on varmasti alkuperältään eurooppalaisia mutta osa jostakin vieraammista kulttuureista. Tällaisia aiemmin tuntemattomia satuja ovat mm. Rubiiniprinssi, Keisarinna Jowka ja Sayedin seikkailut.

Saduissa ei kovin paljon voi mennä pieleen, mitä nyt teksti ei aina vastannut minun laatustandardejani. Ei se toisaalta kaikkein huonoimmasta päästäkään ollut. Kuvitus (Tony Wolf, Pietro Cattaneo) on kaunis ja hyvää vaihtelua iänikuisille Disney-prinsessoille. Mutta mutta... Mitä tekee prinsessasatukirjassa Pinokkio tai keijusadut?

Likka käsittääkseni piti saduista ja jaksoi kuunnella niistä jokaisen melko hyvin. Minua olisi kiinnostanut tietää, mistä sadut ovat alun perin kotoisin. Olisin ollut tyytyväinen, jos jokaiseen satuun olisi merkitty edes alkuperämaa. Teokseen on merkitty tekstin kirjoittajat. Ilmeisesti satuja on sitten muunneltu? Yleensähän tekijät ovat toimittaneet kokoelman, valinneet sadut ja niiden versiot. Nyt jäi vähän sellainen olo, että tekijöille eivät alkuperäiset tekstit ole tärkeitä, koska alkuperäisversioita (lähteitä!) ei ole merkitty. Kirjasta jäi siis vähän huono fiilis kuitenkin.

Suuri satukirja: Maailman prinsessat (kids.fi 2011)

Kuvitus: Tony Wolf, Pietro Cattaneo

Teksti: Peter Holeinone sekä Annalisa Strada, Anna Casalis

Ulkoasu: Romina Ferrari

Alkuteos: Il grande libro delle Fate e delle Principesse (Giunti Editore S.p.A. 2011)

Suomentanut: Heli Salmenkangas

Matkalla tullaan suuremmiksi

Viime kirjastokäynnillä bongasin uutuushyllystä herkullisen näköisen kirjan: Eppu Nuotion Matkalla tullaan suuremmiksi - Valitut runot 1995-2012 -kokoelman. Takakannessa kirja kategorioidaan "koko perheen runoaarteeksi" ja "lahjateokseksi". Tämä Virpi Pennan ihanasti kuvittama teos todella on molempia.

Kokoelman punaisena lankana on kasvaminen. Runot on ryhmitelty niin, että alussa käsitellään vauva-aikaa loruin. Sitten siirrytään muun muassa haaveammattien, eläinrunojen ja tunteiden käsittelyn kautta nuoruuteen ja tykkäämisrunoihin. Nuotio on vahvimmillaan tunteista kertovissa runoissa. Olivat ne sitten lapsen tuntoja tahi rakkautta käsitteleviä. 

Jos jokin asia kiusaa ja sitä yrittää kiertää

Jos jokin asia kiusaa ja sitä yrittää kiertää

niin kuin kivi kengässä, se kohta alkaa hiertää.

Se on möykky vatsassa ja painaa rintalastaa,

ihan kuin soittaisi puhelimeen,

johon kukaan ei vastaa.

**

Neiti Neljätoista,

rakastunut murkku:

hunaja ja suolakurkku.

Poika aika honkkeli, kengänkoko suuri,

katsoo matonraitaa, herra Punajuuri.

  

 

Silti kokoelman runot ovat pääosin humoristisia, leikkimielisiä. Niistä voi kuitenkin löytää syvemmän säikeen. Vähiten meidän perheeseen (luin runoja koko perheelle ääneen) upposivat eläinrunot, joita kokoelmassa on itse asiassa melko paljon.

Nuku joutsenvauva

Nuku nyt joutsenvauva, nuku, nuku

kakkupalat lautasillaan odottelee suku

"Äitinsä silmät", sanoi Veikko-setä.

"Isänsä ääni, elleivät korvani petä."

Runoteoksen kuvitus on aivan ihana! Huomasin kirjan itse asiassa kauniin kannen takia. Pennan kuvat myös saavuttavat loistavasti runojen tunnelman. Likka koki riemullisia hetkiä, kun tajusi kokoelman nimen yhdistyvän kirjan runomatkaan: jokaisen luvun alussa nimittäin on mato, joka kasvaa luku luvulta suuremmaksi ja lopulta perhoseksi.

En itse asiassa ole oikeastaan aiemmin törmännyt Nuotion runoihin. Voin myöntää, että minulla on ollut hieman ennakkoluuloinen asenne hänen teoksiaan kohtaan, mikä johtuu eräästä hänen kirjoittamastaan dekkarista, jonka aloitin ja lopetinkin sitten melkein saman tien. Mutta lastenrunoilijana hän on loistava!

Eppu Nuotio - Virpi Penna: Matkalla tullaan suuremmiksi - Valitut runot 1995-2012 (Tammi 2012)
Kansi: Virpi Penna